lauantai 22. helmikuuta 2014

Osa 4

Katselin tulessa palavia lintuja. Grave otti linnut tulesta ja ojensi yhden niistä minulle. Oikeastaan linnuissa ei ollut paljon mitään syötävää, vähän lihaa, eikä maistunut melkein miltään.
Syötyäni kömmin telttaan ja laitoin hupun päälle ja venytin hihojani että pystyisin käärimään sormeni niihin. Makasin teltan seinämää vasten, sillä olen tottunut nukkumaan niin, että vien vähän tilaa.

Kuulin kun Grave sammutti nuotion. Olin juuri nukahtamassa, kunnes tunsin Graven konttaavan viereeni. Hän makasi keskellä. En tiennyt, että nukahtiko hän vai onko vielä valveilla, sillä makasin kasvot seinässä.

Yht'äkkiä jähmetyin, kun tunsin Graven hupparin päälläni. Aloin miettiä, että miksi? Eikö hänelle tule kylmä?

Nukahdin aika nopeasti, ja heräsin siihen, kun Grave yritti repiä hupparinsa päältäni.
"Kuinka saan hupparini sinun otteestasi?!" Kuulin kun hän kirosi.
"DAI!!" Hän huudahti.
"MITÄ!" Nousin istumaan, Grave katsoi minua ja sitten hupparia ja sitten taas minua, mutta murhaavasti. Silloin tajusin että pitelen yhä hänen hupparia sylissäni, ja kovaa. Tunsin lämpöä kasvoillani, ja hellytin otettani. Grave repäisi käsistäni hupparinsa ja kääntyi pois kävellen teltasta pois.
Katsoin jalkojani. Tärisin. En edes tiedä miksi. En kylmyydestä... En vain tiedä, ja miksi tunnen edelleen lämpöä kasvoillani. Olin hetken teltassa, kunnes päätin mennä ulos.

Tajusin etsiväni jotain, jotain joka ei ole täällä.
Ja se joku oli Grave. Tajusin sen vasta myöhemmin.
Grave vaikutti äreältä siitä hupparista, ja ehkä myös kiireiseltä.
Mihin sillä oli edes kiire?
Olin hädissäni. Lähdin yksin metsään etsimään häntä.

Juoksin pitkiä matkoja. Kompastuin viimein puunjuureen, jonka edessä oli kieleke. Putosin jaloilleni, ja vasen nilkkani petti, ja mursin sen.
Huusin kivusta, ja itkin sillä nyt olin taas yksin kaukana teltasta. Tunsin itseni typeräksi kun lähdin metsään. Pitelin nilkastani hetken kiinni, ja yritin nousta, ja nousinkin. Lähdin kävelemään ylös, ja siitä sitten teltalle.

Telttaa ei ollut siinä, missä olisi pitänyt olla. Ajattelin että Grave vei sen takaisin. Istahdin kivelle odottelemaan. Pian metsästä tuli hahmo. "Grave?" Kysyin.
Nousin seisomaan ja hämmästyin kun Grave näytti entistä haavoittuneelta kuin illalla.
"Grave...Mit..!!" En saanut edes lausettani loppuun kun Grave tönäisi minut sivuun. Kaaduin maahan ja nousin hetken päästä ylös. " GRAVE!! MIKÄ SINULLA ON??!!" Huusin raivoissani.
Grave kääntyi ja näin hänen sieluttoman katseen. Se katse sai minut jähmettymään paikoilleni.
"Grave ... ole kiltti... kerro...mistä on kyse?" Pyysin häntä itku kurkussa.
Grave kääntyi puolelleni. Hän näytti rauhoittuvan.
"Siitä teltasta..." hän huokaisi.
"Niin, mitä teltasta?" kysyin varovasti.
"Se mies löysi meidät aamulla, olin sytyttämässä nuotiota, kunnes se mies tuli ja otti kurkusta kiinni. Anelin häntä ettei pitäisi kovaa ääntä ettet heräisi... Hän päästi irti ja tulin hakemaan huppariani, jonka jälkeen menimme metsään ja sain turpiini häneltä, jos luulit että olin vihainen sinulle niin... anteeksi..." Hän kertoi.
"Olin etsimässä sinua metsässä, ja mursin nilkkani matkalla kun putosin kielekkeeltä alas." kerroin Gravelle.
Grave lähestyi minua ja halasi. "Lupaan etten enään säikyttele sinua! Näytä nilkkaasi." Hän sanoi.
Menin istumaan ja vedin lahkeeni ylös näyttäen nilkkaani.
"Ei se ole murtunut, mutta sijoiltaan on mennyt... tämä saattaa sattua, mutta kestä se!" Olin jo peloissani kun Grave tarttui nilkastani.
Huusin kivusta kun Grave sijoitti nilkan paikalleen. "Noniin... älä rasita sitä." Hän sanoi.

Purin huultani hikoillen. Grave ojensi kätensä ja tartuin siihen. Hän nosti minut pystyyn, ja juuri kun Grave oli taputtamassa olkapäätäni, halasin Gravea rutistaen. "Grave olin niin huolissani sinusta!" Itkin, sillä en pystynyt pidättelemään.
Grave halasi takaisin. "Lähdetään, sillä uskon että se mies soitti poliisit paikalle... " Hän nauroi.
Irrotin itseni Gravesta ja nyökkäsin, pyyhkien kyyneleet poskilta. Grave pakkasi tavarat nopeasti ja hän auttoi minua kävelemään.

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Osa 3

Kävelimme jonnekkin, mihin ikinä tie vei. En ole ennen kävellyt tietämättä minne olen menossa.
Me molemmat olimme hiljaa koko matkan ajan. En voinut sanoa Gravea vielä ystäväkseni, sillä en tuntenut häntä kovinkaan hyvin.

Juuri kun olin sanomassa jotain, Grave avasi suunsa.
"Pidetäänkö tauko?" Hän kysyi hieman väsyneenä.
Olimme kulkeneet ties kuinka kauan, sillä aurinko alkoi laskea.
"Hyvä on... Minne mennään?" Kysyin sillä en tuntenut paikkaa ollenkaan.
"Tiedän hyvän paikan yöksi!" Hän tokaisi, ja tarttui käteeni ja hypättiin metsään.
Hetken juostessa metsässä päädyttiin aukiolle.
"Leirintä-alue?" Kysyin.
"Ei me täällä nukuta..." hän hymyili.
"Missä sitten?" Olin ihmeissäni, sillä en tiennyt mitä pojan päässä liikkuu.
"Me varastetaan yks teltta, ja raahataan tarpeeks pitkälle metsään."
"Mutta se olisi väärin..." Vastasin.
"Katso nyt tota pariskuntaa tos. Niil on asuntovaunu sekä teltta ulkona... Miks nukkua kylmässä ulkona, kun voi nukkua sisällä?" Jotenkin Grave oli oikeassa, mutta toisen omaisuuden varastaminen on väärin.

Kun pariskunta meni asuntovaunuun, Grave hyppäsi metsästä ja juoksi nopeaan tahtiin teltalle ja raahasi sen metsään.
Teltta oli kevyt, ja veden kestävä. Se oli helppo rakentaa ja purkaa, ei sellainen vanhanaikainen joka pitää vasaralla hakkaa maahan.

Me juostiin metsässä vielä hetken ennen kuin löydettiin sopiva paikka.
Grave laittoi teltan maahan ja otin viltin repusta, jolla Grave oli peittänyt minut luolassa. Laitoin viltin teltan sisälle pehmusteeksi. Meillä oli sentään hupparit ja sopiva määrä vaatteita päällä, että pärjättäisiin yön yli. Menin teltaan istumaan, sillä minulla ei ollut muutakaan tekemistä.
Sillä välin Grave oli metsässä, mutta Gravehan oli rätti-väsynyt enkä minä!
Kurkistin teltasta, ja puita putosi eteeni. Säikähdin, ja Grave pahoitteli nauraen minulle.
Huomasin Graven olevan mudassa ja polvien olevan märät, sekä Graven kasvoissa oli pieniä haavoja.

"Grave... mitä kävi?" Kysyin ihmeissäni.
"Älä musta välitä... kävin hakemassa meille vähän iltapalaa." Grave heitti kaksi lintua eteeni.
"Miten sait nämä?" Kysyin hämmästyneenä.
"Huomasin ne kun kävin hakemassa polttopuita, ne olivat etsimässä ruokaa, ja kun ne tulivat lähelle toisiaan, sieppasin ne ja mursin kaulat." Hän nauroi.
Huokaisin ja annoin asian olla, sillä minulla oli suden nälkä!
Istui nuotion viressä ja katselin kun Grave yritti tehdä tulta.
Viimein saatiin palava nuotio aikaiseksi ja Grave leikkasi terävillä kivillä lintujen mahat auki ja otti sisukset pois. Itse en halunnut koskea raatoihin sillä se ei ole minun juttuni.
Lopulta hän lävisti linnut tikkuihin ja laittoi ne nuotioon.
Graven kädet olivat aivan veressä, hän näytti joltain sarjamurhaajalta.

                                                          Istuin vain hiljaa paikoillani.

tiistai 18. helmikuuta 2014

Osa 2

 
En jaksa kertoa yön vietosta, sillä tuskin ketään kiinostaa uneni ja missä asennossa nukuin.
Kuulin pientä ääntä, ääntä joka muistutti puun palamista nuotiossa ja tusin lämpöä.
Ihme kumma ettei minulle tullut kylmä nukuessani, olihan ulkona kylmä kesällä.

Minua kiehtoi kovasti ääni. Avasin silmäni hieman, mutta niin ettei kukaan huomaisi olevani hereillä. Olin oikeassa! Vieressäni oli nuotio, ja minulla on viltti päällä? Nuosin hitaasti istumaan ja tarkkailin ympärilleni. Siristelin silmiä kun auringon nousu häikäisi.

Olen tottunut heräämään todella aikaisin aamulla, sillä koulu ja treenit...

Luolansuuaukolle ilmestyi ihminen, hän oli selvästi päätäpidempi kuin minä. En nähnyt kasvoja sillä aurinko paistoi hänen takaa, ja hän oli musta.
Hän pysähtyi ja nojasi aukon seinämään , tuli ja jäi paikoilleen?

"Nukuitko hyvin ruusunen? heheh." Hän naurahti.
Ilmiselvästi pojan ääni, muttei aikuisen, minun arviolta se kuulosti 17-18 vuotiaalta.
Nyökkäsin pojalle vastaukseksi.
"Olin varma että täällä ei käy kukaan..." Sanoin.

"Luulit vaan... tulen tänne aina vapaa-ajallani."

"Ai... Anteeksi että tunkeuduin tänne... Katsos kun eksyin sattummalta tähän saarelle..." Pahoittelin.

"Vain hullu eksyisi tänne! Eihän se ole edes mahdollista, sillä kuolisi meressä kylmyyteen!"

Poika vaikuttavan vihaiselta. En edes viittinyt alkaa väittelemään asiasta.

"No... Pakkaan tavarani ja lähden matkoihini sitten, etten häiritsisi sinua." Vastasin.

Poika katseli kun otin laukkuni ja pörrötin hiuksiani.

Kävelin tämän ohi ja tunsin kosketuksen olkapäälläni, se oli pojan käsi joka esti minua liikkumasta eteenpäin. Käännyin ympäri ja hän katsoi maata ja huokaisi.

"Minne ikinä menetkin, seuraan sinua..." Hän tokaisi.
"Mutta miksi?" Kysyin.
"Minulla ei ole kotia eikä paikkaa missä olla, vaeltelen vain paikasta toiseen..."
Poika kuulosti epätoivoiselta, ja hänen silmänsä kiiluivat auringon nousussa.
"Hyvä on... " vastasin.

"Nimeni on Grave!" Hän sanoi.
"Olen Dai Sasarya! Kutsu vain Daiksi!" vastasin hymyillen.

"Mukava tavata!" hän hymyili.

                                               Ja näin minun ja Graven matka alkoi.

Osa 1

                                                              

Olen melkein 17 vuotias ja nimeni on Dai, olen syntynyt Japanissa mutten asu siellä enään , ja kerron elämästäni, varsinkin niistä ajoista kun tajusin olevani ihastunut.


Se oli kesä, olin jakapallo-leirillä varmaan kaksiviikkoa, kaukana kotoa, ja hyvä niin! Jos jotain vihaan niin se on kotia! Tahdon olla mahdollisimman vähän kotona!

Oli ilta, leiriläiset istuivat aukiolla nuotion ääressä puhuen jotain peleistä, en ole edes kiinnostunut koko lajista, mutta minut niin sanotusti pakotettiin jengiin.
Istuin laiturilla katsellen maisemia, joita tuskin edes näin hämärässä. Kukaan ei edes ikinä huomaa minua, peleissäkin vain juoksen, eikä kukaan syötä palloa minulle.

Pienestä pitäen minua syrjittiin ja potkittiin, halusin vain tulla esille, niin että minut huomattaisiin, mutta sain vain huutoja ja haavoja joka kerta takaisin. Se oli rankkaa.
Tytöt pitivät minua kummallisena enkä tiedä miten niitten kanssa olla.

Elämäni oli kerrassaan pelkkää helvettiä. Toivoin hartaasti pienestä pitäen että tuskani loppuisivat, kunnes sinä päivänä kun istuin laiturilla katsellen tähtiä, näin tähdenlennon ja toivoin muutosta elämääni. Sitten jostain kumman syystä putosin veteen, varmaan liuin itsekseni alas enkä tuntenut kun unelmoin.
Tietenkään kukaan ei kuullut minun polskahdusta, sillä en nähnyt tai tuntenut, että minua etsittäisiin, jos joku olisi välittänyt minusta, olisi hypännyt veteen pelastamaan minua, vaikken ollut missään kuoleman hädässä. Olinhan minä muutenkin kyllästynyt elämääni. Joten ei haittaisi jos kuolisin tässä ja nyt.


Virta vei minua jatkuvasti eteenpäin, olin hetken hereillä ja sitten kaikki pimeni. Avasin silmäni ja tajusin, että minulle tuli kylmä. Potkaisin itseni ylös pinnalle katsoakseni missä olen. Pinnalla ällistyin kun tajusin olevani keskellä ei mitään, en nähnyt yhtään maata missään, en edes laituria josta putosin.

Yritin pysyä lämpimänä uimalla eteenpäin. Pian horisontista tuli esiin saari. Saari näytti pelkästään metsältä, joka oli keskellä järveä. Tai no... en edes tiennyt olenko järvessä vai meressä. Tajusin katsellessani saarta ja uidessa sinne että illasta tuli aamu. Missä välissä olen edes päätynyt aamuun ja kauas pois? Ainiin kun toivoin muutosta, no ... en ihan tällästä muutosta tarkoittanut.

Päädyin lopulta saarelle, jossa kuulin lintujen laulua. Hetken ollessani kiven päällä kuivattamassa vaatteita , johon kiipesin rannalla, jatkoin matkaani metsässä. Metsässä oli tuoreita marjoja ja jälkiä, ihmisen jälkiä.
Seurasin jalanjälkiä hetken kunnes hyppäsin pusikkoon nähdessäni jonkun naisen noin viiden metrin päässä. Ulkonäöstä päättelen hän oli vanha mummo. Oli virhe kutsua häntä naiseksi.

Tulin pois piilostani, sillä tahdoin tietää missä olen.

"Anteeksi, että häiritsen, m..mutta missä minä olen?" kysyin kohteliaasti.
Mummo katsoi minua hämmästyneesti silmiini, ja *jäädyin* hetkeksi.
Mummo tuli lähemmäksi minua. "Miksi olet näin aikaisin liikkeessä nuori mies? Oletko käynyt kenties aamu uinilla?" Mummo nauroi.
Olin vakavissani "Minä eksyin, olin leirillä laiturilla, kunnes putosin veteen ja päädyin tänne sattumalta."
Mummon ilme muuttui täysin oudoksi. Hän riisui takkinsa ja puki sen minulle samalla halasi minua. "Miten olet selvinnyt tänne asti, kylmässä meressä uimalla! Sinähän olisit jäätynyt kuoliaaksi!" Hän huusi ja vei minut kotiinsa. Tärisin, sillä ilma oli kylmä, olihan aamuyö, varmaan jotain kello kolme.

Hän toi minulle kuuma kaakaota ja istuin sohvalla. "Kiitos!" sanoin ja join kaakaon kokonaan parilla kulauksella.
Mummo käski minun nukkua kun hän menee takaisin metsään kerämään marjoja.

Odotin kunnes hän lähti pois, sitten hyppäsin sohvalta ja juoksin hänen huoneeseen ja otin hänen repun ja riisuin pelipaitani ja housuni ja tungin ne reppuun. Laitoin mummon miehen farkut jalkaani ja T-paidan joka osui käteeni.
Sitten katsoin sopivaa hupparia itselleni. Sen jälkeen löysin lompakon jossa oli arvioltani 200 euroa, joka riitti minulle hyvin. Laitoin lompakon reppuun ja juoksin alakerran keittiöön tekemään itselleni matkaevästä.

Kaiken tämän jälkeen hyppäsin ikkunasta ulos ja juoksin pois talon luota. Tunsin itseni varkaaksi kun varastin rahat viattomalta mummolta.
Olin sopivan matkan päässä talosta ja aloin kävellä normaaliin tahtiin omia teitäni.

Aloin tuntea väsymystä. Jonka jälkeen aloin etsiä sopivaa yöpymispaikkaa. En hallunnut mennä hotelliin sillä mettäisin kaikki rahani heti. Joten päädyin luolaan, jonka tutkin nopeasti, siltä varalta että siellä olisi ollut joku muu ennen minua. Noh, päädyin siihen tulokseen että ketään ei ollut käynyt luolassa ennen minua.
Luola oli sopiva minulle. Liian pieni karhuille ja muille pedoille ja sopivan etäällä ihmisistä. Olin yksin. Ypöyksin.